Videolla virtavesien, järvien ja Itämeren haasteista

Tässä näkemyksiäni vesistöistä kalastuksen näkövinkkelistä:


https://vimeo.com/125330824

Tobias Zilliacus gästbloggar!

ETT HAV I FÖRÄNDRING

Jag är uppvuxen vid havet. Min barndom levde jag i Hangö och alla mina somrar på en liten ö i Skärgårdshavet och seglande. Havet har alltid varit mitt element och det är havet jag söker mig till för att hitta någon form av andlighet i en allt mer materialiserad värld. Havet är meditation och havet är syre. Mitt hav. Östersjön.

 Även om havet representerar någonting bestående i ett liv av förändringar är havet också levande, fritt. Det andas, det flyter, det rör sig. Eller gör det? Sinnebilden av havet stämmer endast delvis överens med sanningen. Östersjön står visserligen, genom de danska sunden, i förbindelse med Atlanten och de andra världshaven men det är också stängt, fångat mellan ett tiotal länder. Dessa länder har ansvar för detta vackra innanhav. Mitt hav.

Min barndom var sorglös åtminstone i min relation till havet.  Vi dök efter musslor i blåstången och i brist på brunnsvatten på ön tog vi tvätt- disk- och kokvatten ur havet. Det rena vattnet var en självklarhet. Ingen pratade om föroreningar. Vi pissade glatt i havet och när pappa slängde ölburken i sjön tyckte vi nog att det var lite konstigt men godtog förklaringen att fiskarna bygger bo i den. Medan vi sorglöst plaskade i det rena havet hade ändå förändringen redan börjat. Den tunga industrin släppte ut gifter både luftvägen och direkt i havet utan att någon egentligen kontrollerade det. Jordbruket effektiverades genom konstgödsel som sedan rann rakt ut i havet. Lastfartygen i horisonten blev större och fler. Dem såg vi från vår strand och vinkade glatt åt dem. En lämplig dos av den industriella världen här ute bland kobbar och skär.

Nu, 35 år senare, står jag vid samma hav. Havet ger mig fortfarande kraft, det är fortfarande starkt. Men min oskuldsfulla inställning är borta. Jag har själv blivit vuxen och insett att varken världen eller Östersjön mår särskilt bra. Men det har inte bara med mina vuxna insikter att göra. Då jag vänder huvudet ser jag mina tre barn. De är lika insatta i Östersjöns problem som jag är. Det är bra och bådar gott för framtiden. Samtidigt är det fel att inte de ska få ha en lika sorglös relation till havet som jag en gång hade. Kan man simma?, frågar de försiktigt. Alggröten har legat tät runt vår ö i flera dagar nu. Nej, säger jag, det blir dusch vid brunnen idag. Näten har jag inte haft ute på ett par dagar nu, det går inte, de ser ut som mögliga mattor då man lyfter dem. Jag vet att det är övergående, att om några dagar kommer havet igen att andas.

Det finns lösningar för Östersjön. Det vet jag och det vet mina barn. Minskade utsläpp och en effektiv syresättning skulle kunna göra en avgörande skillnad. För det krävs det handlingar och resurser. Av beslutsfattarna i vårt land och genom östersjödiplomati gentemot våra grannländer. Vi kan inte förlita oss på saltpulser och selfhealing. Mina barn kommer aldrig att ha en lika sorglös inställning till havet som jag hade, men min förhoppning är att deras barn skall kunna ha det. En sorglöshet som inte baserar sig på ovetande utan på att saker har gjorts rätt. 

TOBIAS ZILLIACUS

"Pöyristyttävää", sanoo Pääkkönen

Vapaat kosket ovat varmasti jokaisen kalastajan unelma, kuten muidenkin luontoihmisten. Tiedämme kaikki, että tämä unelma on ollut useimmissa merkittävissä virtavesissä mennyttä jo pitkään. Tästä huolimatta olen itse ollut viime aikoina positiivisella mielellä sikäli että paikallisissa hankkeissa edistetään kalateiden rakentamista vaelluskalojen ja raakkujen hyväksi. Tämähän ei mitenkään korvaa vapaana virtaavia vesistöjä, mutta on kuitenkin myönteinen toimenpide virtavesien ekosysteemipalvelujen osalta. Voisi siis kuvitella, että tällaiset toimenpiteet kuvastavat henkeä myös valtakunnallisesti. Mutta ei - on muutamaan otteeseen mennyt aamukahvit väärään kurkkuun kun olen seurannut käänteitä koskiensuojelun tulevaisuudesta eduskuntavaalien alla. Erityisesti tietenkin Kollajan tekoallashankkeen osalta. Ulostuloja on tullut sekä kokoomuksen että keskustapuolueen suunnalta.

Sattuneista syistä olen itse perehtynyt kalaston elinehtoihin asiantuntijaroolissa ensi sijassa mereisen luonnonsuojelun näkökulmasta. Yleistä keskustelua olen kuitenkin pitänyt silmällä myös virtavesien osalta, ja tiedän että Jasper Pääkkönen on kunnioitettavalla tavalla seurannut koskiensuojelun tilannetta jo pitkään. Päätinkin kysyä häneltä, miten hän näkee tämän hetkisen asetelman.

Pääkkönen puhuu asiaa

Eikä Pääkkönen petä: "On täysin pöyristyttävää, että johtavat kokoomuspoliitikot ovat valmiit purkamaan koskiensuojelulain energiantuotannon nimissä. Suomi on muutenkin maana tällainen lättänä, jossa korkeuserot ovat hyvin pienet, joten koskienergia sopii tänne huonosti. On käsittämätöntä, että tällaista keskustelua edes käydään vuonna 2015, ja halutaan tuhota viimeisetkin vapaat kosket". Keskustan toimet eivät nekään saa pisteitä Pääkköseltä: "Keskusta on jo vuosikymmeniä ajanut raivokkaasti koskien patoamista. Jos nyt annetaan ymmärtää, että jonkinnäköinen aikalisä on mahdollinen esim. Kollajan päätösten osalta, ei se tunnu uskottavalta, vaan pelkältä vaalitaktikoinnilta".

Kovaa tekstiä, mutta varmasti aiheesta. Itselläni on ollut mahdollisuus nauttia muutamasta täysin vapaasta joesta Ruotsin pohjoisosassa, jossa asuin tutkijana kuuden vuoden ajan. Ruotsissa on korkeuseroja enemmän kuin Suomessa, mutta on myös enemmän vapaita koskia. Tuskin sielläkään ovat asiat menneet kuin Strömsössä, mutta minulle on jäänyt käsitys, että vapaaksi jääneet kosket nähdään arvokkaina. Ja palatakseni kalateiden rakentamiseen, niin olen nähnyt Ruotsissa muutaman malliesimerkin, ja kalastanut näissä vesissä. Hienoja kokemuksia, mutta väittäisin, että vielä hienompaa on nähdä vaelluskalojen nousu kalateiden varteen rakennetuilla tähystyspaikoilla. 

Kaiken kaikkiaan, vesistöjen kohtaloa ei voi tarkastella pelkästään lyhytaikaisen talouden näkökulmasta - puhumattakaan vain yhdestä sektorista (koskienergia). Suomessa on niin vähän vapaita virtavesiä, että niiden suojelu on aivan ehdoton asia. Koskiensuojelulla on myös merkittävä lisäarvo sekä matkailullisesti että elämyksellisesti. Varsinkaan tätä viimeksimainittua ei voi edes mitata rahassa.

Yksi lukuisista

Tähän on pakko ottaa esimerkki koskiensuojelusta kaukomaista. Vierailin viime syksynä Uudessa Seelannissa. Kaikesta kauneudestaan huolimatta on maa monessa mielessä ekokatastrofi ihmisen toiminnan myötä - olivathan saaret eristettynä mantereesta kymmeniä miljoonia vuosia ennen ihmisen saapumista. Mutta edelleen sieltä löytyy lukuisia vapaita virtoja ja vesiputouksia, joita nykyään vaalitaan. Niin, ja korkeuserojakin taitaa olla hieman enemmän kuin Suomessa.

Onko siis niin, että Suomessa, jossa vapaita koskia on hyvin vähän, korkeuserot ovat pieniä, ja vaelluskalat ovat uhanalaisia, olemme silti sitä mieltä, että viimeisetkin kosket on padottava? Väärinkäsitysten välttämiseksi - tämä on haaste! Keskusta tulkoon kaapistaan ennen vaaleja - kaikki muu on epäreilua äänestäjiä kohtaan. Kokoomuksen johto tulikin jo kaapista, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä - toivottavasti ehdokkaat ilmaisevat näkemyksensä, jotta äänestäjät voivat tehdä omat johtopäätöksensä.

Asiaa eduskuntaan

Hyvät kalakaverit,

Uusimaa, Vihreät 119

Tiedättekö että meidät rinnastetaan rannikko-Suomessa käytävissä keskusteluissa usein hylkeisiin ja merimetsoihin? Kalat ovat "loppuneet" ja sehän on tietenkin jonkun vika. Tuosta kalojen "loppumisesta" ensin sen verran, että näin samassa lehdessä ja samalla viikolla kaksi otsikkoa. Toinen oli: "Merimetsot tuhoavat kalastuksen", ja toinen muutamaa päivää myöhemmin: "Kaikkien aikojen saalis ammattikalastajille". Jompi kumpi otsikko taisi olla pielessä.

Mutta tietenkin kalasto on muuttunut: särkikalat valtaavat alaa; mm. lohi, taimen, kampela, ja luonnollinen siikakanta ovat hätää kärsimässä. Ulkosaaristossa haukikannat ovat romahtaneet (ks aiempi blogini). Syitä pitää siis pohtia. Otetaan ensiksi merimetso. Tieteelliset tutkimukset eivät ole löytäneet todisteita siitä, että merimetsolla olisi tuhoisa vaikutus kalastukseen. Paikoitellen vaikuttaa jopa siltä, että merimetson tärkeimpiin kuuluvien saalislajien, eli ahvenen ja särjen, kannat ovat kasvaneet. Jos särkikaloja tarkastellaan erikseen, on aivan selvää, että merimetsot eivät pysty kontrolloimaan niiden kantoja. 

Merimetsojen kannarajoituksia äänekkäimmin vaativat ovat kärkkäitä arvostelemaan tutkimuksia erilaisista puutteista. Vuodenaikaisuutta, alueellisia eroja yms. ei ole huomioitu. Arvostelun sijaan pitäisi vaatia että asiaa tutkitaan enemmän. Jos ja kun kysymys on yhteiskunnalle relevantti, pitää siis vaatia tällaisille tutkimuksille rahoitusta. Yllämainitusta huolimatta en tarkoita ettei voimakkaasti lisääntynyt saalistaja vaikuttaisi jollakin tavalla ekosysteemiin. Mutta miten? Tällä hetkellä en tutkijana uskaltaisi edes luvata, että merimetsojen hävittäminen ei johtaisi jopa suurempaan särkikalojen dominanssiin kuin tällä hetkellä. Merimetsot toki syövät muitakin lajeja, mutta on aivan selvää että särkikalat ovat keskeinen ravinnonlähde. Ja saman ravinnonlähteen suitsimiseen käytetään muuten tällä hetkellä verovaroja (poistokalastus; ks. toinen aiemmista blogeistani). Merimetsot tekevät tätä hommaa ihan ilmaiseksi. Mutta tosiaan, kyllä asiaa pitää tutkia tarkemmin. Vasta sen jälkeen voidaan tehdä järkeviä päätöksiä kannanrajoituksista.

Entä hylkeet ja me vapaa-ajankalastajat? Kyllä, laitan meidät samaan kategoriaan. Haluan nimittäin muistuttaa seuraavasta: 1800 - 1900 lukujen taitteessa saariston hylje- ja ihmispopulaatiot olivat molemmat huipussaan. Ja kalaa riitti kaikille. Saaristolaiset (joiden jälkeläisiin muuten kuulun) eivät tietenkään olleet vapaa-ajankalastajia, vaan ammatti- tai kotitarvekalastajia. Kuitenkin menetelmät olivat pienimuotoisia verrattuna nykyiseen tehokalastukseen, ja hyvinkin verrattavissa vapaa-ajankalastukseen.

Hylkeistä vielä sen verran, että niiden aiheuttamat pyyntivahingot ovat tietenkin kiistattomia. Nämä kuuluvat taloudellisesti kompensoitaviin haittoihin. Lisäksi EU käyttää suunnattomasti rahaa kalastuslaivaston ryöstöretkiin maailman merillä. Mitä jos edes pieni osa rahoista suunnattaisiin paremmin Itämeren pyyntivahinkoihin sekä hylkeenkestäviin pyyntimenetelmiin?

Tähän väliin on hyvä sanoa, että hyväksyn sinänsä metsästyksen keinona suitsia ylisuuria populaatioita. Metsästetäänhän monia eläimiä - hirvi on hyvä esimerkki lajista, jonka aiheuttamat haitat liikenteessä ja metsänhoidossa ymmärretään erittäin hyvin, ja metsästystä voidaan toteuttaa suunnitelmallisesti. Pitää vain ymmärtää syy-yhteydet. Varsinkaan merimetsojen osalta näin ei ole.

Entä onko meillä vapaa-ajankalastajilla vastuuta kalakantojen kehityksestä? Tietenkin on, ja vastuuntuntoisen kalastuksen pitää luonnollisesti olla jokaiselle tärkeä asia. Kalastusta koskevien sääntöjen noudattamisella ja ihan normaalilla maalaisjärvellä päästään pitkälle. Varsinkin kun vapaa-ajan kalastus on kaikesta huolimatta pienimuotoista verrattuna ammatilliseen tehokalastukseen.

Mutta palatakseni kalakantoihin. Jos negatiivista kehitystä ei voi selittää erilaisilla lempisyyllisillä, kuten vapaa-ajan kalastajilla, hylkeillä ja merimetsoilla, niin millä sitten? En halua lisätä vastakkainasettelua, mutta ihan objektiivisesti on pakko todeta erilaisista yhteyksistä (mm. Hangon kalastusalueen hallitus, nyk. Länsi Uudenmaan kalastusalue), että ammattikalastajien suhtautuminen kestäviin kalastusmenetelmiin on usein hyvin epäluuloista. Ehkä tämä johtuu osittain juuri liiallisesta vastakkainasettelusta - tutkijoiden ja "viherpiipertäjien" argumentit tyrmätään lähtökohtaisesti. Toinen syy saattaa olla taloudellinen näkökulma. Vaikka jopa ymmärretään, että pyyntikiintiöt, lajikohtaiset kiellot, verkkojen silmäkokojen rajoitukset ym. ovat pitkällä tähtäimellä järkeviä, ei silti haluta myöntää tätä, koska omaan kukkaroon sattuu lyhyellä tähtäimellä. Tässäkin yhteydessä peräänkuulutan EU:n taholta ymmärrystä Itämeren erityisoloihin. 

Lohikalojen osalta on selvää, että voimme ylikalastuksen ohella löytää syyn romahdukselle kutujokien patoamisesta. Tässä on nähtävissä hidasta mutta myönteistä kehitystä. Raaseporin kaupunginhallituksessa minulla on ollu mahdollisuus puhua lämpimästi Karjaanjoen kalateiden rahoittamisesta. Tämä ei ollut huonossa taloustilanteessa läpihuutojuttu, mutta on palkitsevaa huomata että hyvällä argumenoinnilla ja asiantuntemuksella on merkitystä päätöksenteossa, yli puoluerajojen. Hyvin siis meni, ja oletta varmaan seuranneet hienoa kehitystä muuallakin. Tekemistä kuitenkin riittää. Minusta uuden eduskunnan pitää laittaa vauhtia rattaisiin. Energiayhtiöille velvoite rahoittaa kalateitä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Yllä olen puhunut erilaisista suorista vaikutuksista eri kalalajeihin. Näiden rinnalla keskeinen seikka kalaston kannalta on tietenkin vesien tila. Itämeressä rehevöityminen on ehdottomasti suurin haittatekijä monessa mielessä, ja sillä on vakavia vaikutuksia myös kalastoon. Minulla on selkeä toimintaohjelma rehevöitymisen osalta. Eduskunnan on edellytettävä, että maamme vanhanaikaiset vedenpuhdistamot uudisetetaan korkealle tasolle kaikkialla. Nyt meillä on erittäin hyvin toimivia puhdistamoja (esim. Helsingissä), mutta myös jälkijättöisiä. Seuraavan eduskunnan ja hallituksen on lisäksi vaadittava että EU-pakotteet eivät kohdistu kansainvälisiin investointeihin Venäjän vedenpuhdistamoihin. 

Vedenpuhdistamojen tehon optimointi on iso askel oikeaan suuntaan, mutta se ei riitä. Toinen tärkeä askel koskee maataloutta. Maatalouden päästöt johtuvat maatalouspolitiikasta - eivät yksittäisistä maanviljelijöistä. Tuskin yksikään maanviljelijä haluaa ehdoin tahdoin tuhota Itämerta. Sen sijaan maanviljelijät toteuttavat maatalouspolitiikkaa annetuilla reunaehdoilla - siis maataloustukien ja erilaisten säädösten puitteissa. 

Yleensä päätöksenteon ongelmana on raha. Väitän, että maatalouden osalta rahoitus on olemassa. Käyttäähän EU suunnattomia summia maatalouteen. Nämä summat tulee suunnata oikein! Eli sellaisiin toimiin jotka vähentävät ravinnepäästöjä. Esimerkkejä on monia, kuten suojakaistat, ravinnepäästöjen osalta ongelmallisten alojen laittaminen kesannolle, ravinteita sitovien lajikkeiden suosiminen, kosteikkojen perustaminen, ja kiertotalouden kannustaminen (mm. lannan osalta). Lisäksi byrokratiaa on kevennettävä huomattavasti. Keskustelin juuri maanviljelijän kanssa, joka kertoi että karjatilat jättävät usein ympäristötukien hakemisen kokonaan sikseensä juuri byrokratiasta johtuen. Suomen seuraavan hallituksen asialistalla on siis nostettava korkealle  EU:n ympäristötukijärjestelmän uusiminen Itämeren hyväksi. Samalla on vaadittava että Puolaan ja Baltiaan tehtävät valtavat investoinnit lihatiloihin sidotaan päästöjen tiukkaan hallintaan.

Rehevöitymisestä on puhuttu todella pitkään. Väitän, että toimien keskeisin jarru on maanviljelijäväestöstä riippuvaisten puolueiden (Keskusta, RKP etunenässä) pelko omien kannattajien reaktiosta mikäli kissa nostetaan pöydälle. Tuossa aiemmassa kappaleessa yritin näyttää, että tämä voidaan tehdä rakentavasti. Valitettavasti on ollut kovin helppoa suunnata katseet populistisella tavalla merimetsoihin, hylkeisiin - ja meihin. Tämän on muututtava.

Pikkalanlahden tutkimuksia

Pikkalanlahden kalakannan kehitys tuli taas mieleeni kun luin uutta Västnyländsk-årsbok -kirjaa, jossa mainittiin vanhassa kotikunnassani Siuntiossa käyty kiivas keskustelu kalakannan heikentymisestä. Olen ohjannut Pikkalanlahden tutkimusta, jossa tutkittiin lahden kalastoa ja ympäristön tilaa suhteessa lahdessa tehtyyn särkikalojen poistokalastukseen.



Aloite tutkimukseen tuli poistokalastusta suorittavalta ammattikalastajalta. Sinänsä hyvä juttu, mutta oli tietenkin hankalaa lähteä tekemään tutkimusta kun lähtötilannetta ei ollut selvitetty - tuolloin poistokalastusta oli tehty jo muutaman vuoden ajan.

Tässä onkin eka pointti tähän blogiin - jos poistokalastusta tehdään, ja vielä rahoitetaan verovaroin, niin vaikutuksia on tutkittava! Tämän pitää olla rahoittajan vastuulla. Vain näin voidaan selvittää onko toivottuja vaikutuksia, epätoivottuja, tai ei mitään? Tämän pitäisi olla kaikkien etu jotka haluavat että rahaa käytetään tehokkaasti kalaston ja vesistön hyväksi. Jos homma toimii niin hyvä, jos ei niin kannattaa laittaa stoppi ja käyttää rahat paremmin. Ja tietenkin, jos rupeaa tulemaan hälyttävää tietoa kalaston kehityksestä niin on hätäjarrun paikka.

Entä sitten tulokset? Onnistuimme löytämään ympäristöhallinnon aiemmin tekemien koekalastusten tuloksia. Näistä viimeisin oli kuitenkin vuodelta 2000, joten johtopäätösten tekeminen suhteessa poistokalastukseen ei ole mahdollista.




Kalalajikohtaisesta kuvasta voidaan oikeastaan vain todeta että poistokalastuksen pääkohteen, eli lahnan (bream) määrät olivat korkeammat kuin menneiden vuosien koekalastuksissa, kuten pasurinkin (white bream). Särjen (roach) määrä muistutti menneiden vuosien tilannetta.

Poistokalastuksen tarkoituksenahan on parantaa vedenlaatua, eli vähentää ravinteita, ja tätä kautta vaikuttaa planktonlevien määrään ja veden sameusasteeseen. Vertaamalla omia tuloksiamme ympäristöhallinnon aiempina vuosina tekemiin selvityksiin (joita onneksi oli saatavilla myös lähivuosilta) pystyimme osoittamaan että parin vuoden poistokalastus ei ollut vaikuttanut positiivisesti - pikemminkin tilanne oli jonkin verran huonontunut poistokalastuksesta huolimatta, kuten ravinteita, klorofylliä (levien lehtivihreää) ja näkösyvyyttä esittävistä raportin kuvista tämän jutun lopussa käy ilmi.

Sinänsä ei voi odottaakaan että poistokalastus vaikuttaisi kovinkaan nopeasti - järvissäkin kestää ainakin 5 vuotta ennen kuin tulosta alkaa tulla. Toinen pointti tähän blogiin on että JOS poistokalastusta halutaan rahoittaa, niin rahoituksen pitää olla pitkäkestoista - ei vain 2-3 vuotta, kuten yleensä. Tässä mielessä olin todella yllättynyt kun sekä ammattikalastaja että rahoittajan edustaja suivaantuivat tulosten julkaisemisesta. Jälkimmäinen jopa esitti että ennen tuloksista tiedottamista olisi pitänyt olla sinnepäin yhteyksissä, mikä kyllä minusta sotii vapaan tieteen periaatetta vastaan.

Tämän raportin jälkeen on Pikkalanlahdesta siis kantautunut todella huolestuttavia uutisia kalakannasta, esimerkiksi kuhan suhteen. Kolmas pointti blogiini on aika ilmeinen: poistokalastushankkeet pitäisi kytkeä kokonaan pois muiden kuin kohdelajien (särkikalojen) pyynnistä ja myynnistä. Ja muiden lajien kestäviä palautusmenetelmiä pitää arvioida tarkkaan. Koska poistokalastuksen hyödyistä on meressä ei ole näyttöä, mutta sen sijaan aiheellista huolta haitoista, näkisin kuitenkin fiksuimpana vaihtoehtona että poistokalastusta tehdään korkeintaan tiukkaan rajatulla alueella, huolellisesti kytkettynä tutkimukseen ja valvontaan. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida kannattaako tällainen meressä ylipäätään. Niin, ja kohde kannattaa valita siten että tavoite on edes teoriassa realistinen. Pikkalanlahdessa näinkin suuri poistokalastus vastasi vain 1.5 - 10 % Pikkalanjoen tuomasta kuormasta, jolloin on vaikea nähdä että keino olisi tehokas suhteessa muihin toimiin valuma-alueella.

Toivottavasti tuloksia käytetään pohjana Pikkalanlahden jatkoseurannalle, ja toivottavasti kalasto saa palautua rauhassa. Merimetsoja ja hylkeitä en viitsi edes käsitellä tässä - niitä on muuallakin, jossa kalakannat ovat voimissaan.

Kuvat ovat raportista "Potential ecological effects of cyprinid reduction fishery in Pickala Bay". Johtopäätökset blogissa ovat henkilökohtaisia näkemyksiä.